60 – 80-luvun pientalorakentaminen
Kutterin ja sahanpurun ongelma oli sen painuminen seinä- ja yläpohjarakenteessa. Siitä syystä kehitettiin lasivilla, joka piti muotonsa paremmin ja jonka eristämiskyky oli samalla eristepaksuudella parempi. Energiakriisi pakotti etsimään energiatehokkaampia ratkaisuja. Siihen päädyttiin lisäämällä eristettä. Mineraalieristeet eivät pystyneet sitomaan kosteutta, joten ne peitettiin muovilla. Syntyi käsite pullotalosta. Pystymuuri muuttui keskuslämmitykseksi, jonka energiamuotona oli pääosin sähkö tai öljy. Lämmin vesi saatiin pannuhuoneen vesivaraajasta. Sauna ja pesutilat rakennettiin asumisen yhteyteen, jolloin kuuman veden käyttö lisääntyi. Pyykinpesu ja kuivatus tuotiin samanaikaisesti sisätiloihin. Kosteusrasitus moninkertaistui rintamamiestaloihin verrattuna. Taloihin asennettiin liesituuletin, mutta muuten ilmanvaihto oli painovoimainen. Talot muuttuivat yksikerroksisiksi, eikä ilma vaihtunut enää yhtä tehokkaasti kuin korkeammissa rintamamiestaloissa. Asumisen mukavuus ja vaatimukset kasvoivat.
Näiden rakennusten suuri ongelma olikin se, ettei pullotalo ollutkaan pullotalo. Tämän myötä eristeet kastuivat talvisaikaan vuotavien höyrynsulkujen takia. Koska ei tunnettu rakennuksen kosteuskäyttäytymistä riittävästi, mielipiteet ja uskomukset vaikuttivat rakentamiseen laatuun. Eristepaksuus kuitenkin oli vielä sen verran ohut ja eristeiden eristyskyky matala, että kesällä nämä rakenteet kuivuivat auringon lämpövaikutuksesta. Lämpö ylsi aina höyrynsulkumuoviin saakka ja kuivatti eristetilan. Muitakin ongelmia tosin oli. Lattia oli matalalla ympäröivään maastoon nähden (ns. valesokkeli), katot tasakattoisia, julkisivuverhouksen tiili oli ohut ja päästi vettä lävitse. Tiiliverhotuissa julkisivuissa ei tuuletus toiminut kovin hyvin, koska tuuletusrako oli tukossa muurauslaastista. Alkoi vesivahingoista syntyneiden kosteusvaurioiden aikakausi. Sisäilmaongelmat kolkuttelivat ovella.
